23-vuotisen taipaleensa aikana Ropecon on kehittynyt pienen harrastajakunnan conista mukavan kokoiseksi koko perheen tapahtumaksi. Ropenomicon kysyi pitkäaikaisilta harrastajilta, millaista on käydä Ropeconissa lasten kanssa ja miten peliharrastus sopii lapsiperheen arkeen.
Figut, pöytäpelit ja jännät puvut
Viisivuotias Sampo on käynyt Ropeconissa äitinsä Vilja Rydmanin kanssa kirjaimellisesti koko elämänsä, ja myös Sampon syntymäpäivät ovat vain viikko Ropeconin jälkeen.
“Sampo oli ensimmäistä kertaa Ropeconissa kun olin viimeisilläni raskaana, ja sen jälkeen lapsi on kulkenut mukana oikeastaan joka vuosi. Ei tietenkään yleensä koko viikonloppua, Ropecon on kuitenkin aika pitkä tapahtuma pienelle lapselle”, Vilja kertoo.
Ropecon on myös Coniteassa toimivalle Viljalle jokavuotinen perinne, mutta lapsen kanssa tapahtumaan tuleminen on muuttanut hieman sitä, mihin Ropeconissa osallistuu. Kaikki ohjelma ei ole lapsille sopivaa, eikä pelkästään sen vuoksi, että sisältö olisi liian jännittävää, vaan esimerkiksi aikuisia kiinnostava luento-ohjelma saattaa olla lapselle puuduttavaa ja tylsää. Sampo viihtyikin viime vuonna erityisen hyvin Kokemuspisteellä, jossa suosikiksi nousi figujen maalaaminen.
“Figut eivät ole yhtään minun juttuni. Jos figua ei voi maalata isolla pensselillä, niin se on auttamatta liian pientä nyhräämistä”, Vilja nauraa. “Sampo on kuitenkin todella innostunut maalaamisesta. Tosin toistaiseksi figuilla ei vielä ole pelattu, vaan ne ovat maalaamisen jälkeen päätyneet lego-ukkojen kanssa mukaan leikkeihin.”
Figujen maalaaminen ei ole innostanut Viljaa, mutta Sampo on löytänyt siitä oman juttunsa. Kuva: Vilja Rydman.
Figujen kohdalla Vilja on välillä törmännyt lapsen kanssa siihen, että asiat ovat toisinaan hiukan turhankin jänniä. Välillä on haastavaa löytää maalattavaksi figuja, jotka eivät olisi liian pelottavia.
“Sampo on välillä itse sanonut jostain figuista, ettei halua maalata niitä, koska ne ovat liian pelottavia. Tietysti koitan itsekin katsoa vähän, ettei maalattavaksi päätyisi sitä kaikkein pelottavinta hirviötä.”
Samankaltaisia haasteita tulee välillä eteen myös Ropeconissa. “Kun Sampo oli noin 3-vuotias tuli Ropeconissa vastaan ihan todella hieno hirviöcossi. Aikuiset tietty ihastelivat hienoa pukua, mutta pienelle lapselle se hirviö vaikutti ihan oikealta ja niin pelottavalta, että alkoi hiukan itkettää. Kävin kysymässä cossaajalta, että voisiko hän näyttää lapselle, että puvun alla on ihan tavallinen ihminen, jota ei tarvitse pelätä. Cossaaja oli todella ymmärtäväinen, ja onneksi myös puvun päähine oli sen verran helppo irroittaa, että päästiin näyttämään ja selittämään Sampolle että kyseessä ei ollut oikea hirviö. Tämäkin oli sellainen asia, jota ei oikeastaan tullut juuri ajatelleeksi ennen lasta. Sitä vain ihasteli hienoja pukuja Ropeconissa, mutta lapselle ne ovat tietysti vielä enemmän aidon tuntuisia kuin aikuiselle.”
Vilja myös toivoo, että cossaajat ottavat lapset huomioon, erityisesti, jos he eläytyvät hahmoonsa voimakkaasti. “Vaikkapa zombiksi pukeutunut voi olla lapsen mielestä ihan kauhean pelottava, erityisesti, jos henkilö on kovin hahmossaan. En usko, että kukaan tarkoituksella pelottelee. Sitä ei vain aina tule ajatelleeksi, ettei pieni lapsi osaa vielä erottaa, onko kyseessä oikea zombi vai ei. Joskus pitää sitten vanhemman koittaa suunnata lapsen huomio muualle. Ja yleensä se auttaa jo paljon, jos ihminen hetkeksi astuu hahmonsa ulkopuolelle ja lapsi pääsee turvallisesti tutustumaan pukuun.”
Pelottavatkaan puvut eivät välttämättä jännitä enää, kun on hetkeksi päässyt tutustumaan pukuun paremmin. Kuva: Sara Palin, Noitakuningas: Tiia Salmikangas.
Figujen maalaamisen lisäksi Sampo myös pelaa mielellään, eikä Viljalla ole ollut ongelmia löytää ikään sopivia pelejä. Toistaiseksi innostusta on löytynyt niin shakkiin kuin Carcassoneenkin. Tällä hetkellä Sampo on ollut erityisen innoissaan pöytäroolipelaamisesta ja pelaisi omien sanojensa mukaan vaikka samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Vilja onkin ilahtunut siitä, että nykyisin on tarjolla myös lapsille sopivia roolipelejä, joissa sääntömekaniikka on kevyt, tarjolla on valmiita hahmoja ja keskiössä on tarinankerronta. Lapsen kanssa pelaaminen on tuonut uutta näkökulmaa myös omiin peleihin.
“Lapsilla on usein aivan oma logiikkansa, jota ei aikuisten säännöt juurikaan vaivaa. Jos itse onkin tottunut siihen, että asiat menevät usein roolipeleissäkin tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa, niin lapsen pelissä mitä tahansa aivan yllättävää voi tapahtua tai huomio kiinnittyy yksityiskohtaan, jonka useimmat aikuiset olisivat ohittaneet.”
Noppia heitellään välillä silkasta noppien heittämisen ilosta – kuten ehkä toisinaan aikuistenkin peleissä – ja kaikkein jännittävintä Samposta on se, jos noppien heittämisen jälkeen pelinjohtaja alkaa myhäillä, eikä ihan heti paljastakaan mitä on tapahtumassa. Lasten kanssa pelaaminen ei siis vaadi pelinjohtajalta taikavoimia, tärkeintä on usein pitää peli ikätasoon nähden sopivan jännittävänä – ei liian pelottavana, muttei myöskään lasta aliarvioivana. Isoimmaksi haasteeksi lapsen kanssa ropettamiseen Vilja näkee pääosin samanikäisten pelikavereiden ja kerhomaisen toiminnan puuttumisen.
“En ole itse ehkä ihan synnynnäinen PJ. Olisi todella kivaa, jos lapsellakin olisi vakituinen peliporukka, jossa pelinjohtaja olisi tottunut pelaamaan lasten kanssa. Muutamien vanhempien kanssa tällaisesta onkin ollut jo hiukan puhetta, ja toivottavasti saadaan tässä jossain vaiheessa jonkinlainen pieni peliryhmä kasaan.”
Larppaamista lasten kanssa
Pieniä peliharrastajia löytyy myös Ilana Rimonin perheestä, jossa perheen 10- ja 8-vuotiaat lapset Tiuku ja Kuura ovat innoissaan sekä pelaamisharrastuksesta yleisesti, että Ropeconissa käymisestä. Vasta 1-vuotiaalta kuopukselta pelaaminen ei vielä suju, mutta isosisarukset pelaavat kaikkea mahdollista lauta- ja korttipeleistä pöytäroolipeleihin ja ovat jopa suunnitelleet ja totetuttaneet oman larpin nimeltä Kesäpahkan salaisuus. Innoitus perheen kesämökillä toteutettuun larppiin löytyi Ropeconissa vuonna 2015 Minna Heimolan järjestämästä Harry Potter -larpista. Lasten omassa versiossa selvitettiin kadonneen taikuuden salaisuutta Tylypahkan kesäkoulussa. Oppilaita pelasivat Tiukun ja Kuuran lisäksi monet 5–9-vuotiaat koulukaverit ja lähiperheiden lapset, ja Tylypahkan kesäsiirtolan opettajia puolestaan aikuiset pelaajat. Kaiken kaikkiaan pelissä oli noin 16 pelaajaa.
Lasten pelaamista hieman helpotti se, että vaikka jokaisella oli oma Potter-maailmasta tuttu hahmonsa, liikuttiin pelissä pääasiassa ryhmissä oppitunnilta toiselle. Ilana kuitenkin korostaa, että peli oli lasten itsensä tekemä, aikuiset auttoivat pääosin käytännön järjestelyissä.
“Lapset suunnittelivat pelin tapahtumat pääasiassa itse, minä lähinnä fasilitoin, toimin järjen äänenä ja esitin tarpeellisia lisäkysymyksiä niin juonen kuin käytännön järjestelyidenkin suhteen. Opettaja-aikuiset valmistelivat omat tuntinsa tiettyjen puitteiden mukaan”, Ilana selventää.
Nelisen tuntia kestänyt peli oli onnistunut kokemus. Neljän oppitunnin lisäksi pelissä oli varattu aikaa välitunnille, huispausharjoituksille sekä välipalalle järven rannalla.
Entä miten larppaaminen eroaa roolileikeistä, joita lapset leikkivät? Kuuran ja Tiukun mielestä leikkimisellä ja larppaamisella on selkeä ero: “Larppaaminen on suunnitelmallista, sitä harrastetaan yhdessä ison porukan kanssa, valmistaudutaan jne. Jälkimmäinen on spontaania, epämääräisempää toimintaa, tietyssä mielessä vapaampaa, nimenomaan leikkiä vastinparina harrastukselle.”
Ilana ja lapset pääsivät Ropeconissa 2015 larpin jälkeen myös tutustumaan conin muihin kävijöihin. Kuva: G. Coogan.
Sopivia pelejä on lapsille löytynyt aina, mutta Viljan tapaan myös Ilana kokee, ettei peleistä toisaalta ole ollut ainakaan runsaudenpulaa. Lisää tilausta olisi erityisesti sellaisille roolipeleille, joissa myös pelinjohtajan rooli olisi riittävän helppo sopiakseen hieman vanhemman lapsen pelinjohdettavaksi. Toistaiseksi pöytäroolipelaaminen on aina edellyttänyt aikuisten osallistumista peliin, mikä on välillä haasteellista perheessä, jossa nuorimmainen tarvitsee vielä paljon vanhempien aikaa ja huomiota.
Paljon muutakin kuin pelaamista
Näyttäisi ainakin osittain siltä, että into conien järjestämiseen on joissain määrin periytyvää. Tänä vuonna tiedotusconiitteina työskentelevät Mauri ja Lumo Sahlberg ovat kumpikin pitkän linjan conikävijöitä ja peliskenen toimijoita, jotka ovat olleet mukana Ropeconin lisäksi esimerkiksi Lautapeliseuran toiminnassa ja järjestämässä Viikin pelipäiviä. 14-vuotias Lumo on halunnut ensimmäistä kertaa Ropeconiin lautapelitiskin taakse puuhaamaan 9-vuotiaana, mutta on vieraillut conissa jo paljon nuorempana: “Ensimmäisen kerran Lumo oli conissa vähän päälle vuoden vanhana, mustassa kantoliinassa eteen sidottuna niin, että kantoliinasta näkyi vain pää. Minulla oli päällä pelkkää mustaa ja osa ihmetteli, miten olin saanut “toisesta päästä” niin elävän näköisen”, Mauri kertoo.
Lumo on pelannut Maurin kanssa lapsuutensa aikana niin paljon, että kokee kasvaneensa mukaan peleihin ja peliskeneen. Pelit ovat olleet osa perheen ajanviettoa, ja Lumo sekä häntä muutaman vuoden vanhempi isosisko ovat molemmat pienestä pitäen innostuneet myös haastavammista peleistä. Ropeconin kautta Lumo on päässyt paremmin tutustumaan myös larppaamiseen, cossaamiseen ja animeen.
“Maurin mukana tapahtumissa kulkeminen on aina ollut tosi kivaa ja se meidän yhteinen juttu. Oon oppinu tosi paljon kaikesta pelaamiseen liittyvästä, tavannut mukavia ihmisiä ja löytänyt tapahtumien kautta itsellenikin harrastuksen.”
Vaikka cossaaminen ja anime ovat enemmän Lumon kiinnostuksen kohde, on isällä ja tyttärellä yhteisiäkin kiinnostuksenkohteita, ja he ovat olleet aiemmin yhdessä töissä esimerkiksi Ropeconin lautapelitiskillä. Tänä vuonna Lumo halusi kokeilla myös työskentelyä coniteassa, jossa hän on tiedotustiimin lisäksi mukana Ropeconin cosplay-kisan järjestämisessä.
Conit ovat myös vanhempien omaa aikaa
Vaikka pientenkin lasten kanssa harrastaminen pyritään tekemään Ropeconissa mahdollisimman helpoksi, voi con-viikonloppu olla vanhemmalle myös lomaa lapsiperheen arjesta. Eräälle kävijälle Ropecon on nimenomaan omaa aikaa, johon lapset pääsevät mukaan, kun ovat tarpeeksi vanhoja pärjätäkseen tapahtumassa ainakin suurimmalta osin omillaan: “Oma ohjelmani painottuu aika lailla luentoihin ja pöytäropeihin, ja lasta taas luultavasti kiinnostaisivat esim. taistelu- ja muut näytökset, sekä kortti- ja lautapelit. Olen kokenut, että oma osallistumiseni olisi ainakin aiemmin kärsinyt liikaa siitä, että suunnittelisin omat menoni lapsen mieltymysten mukaan. Toisaalta olisi kiva esitellä harrastuksen kirjoa lapselle, ja varmasti joku vuosi niin teenkin, mutta Ropecon on ollut mulle tosi tärkeä vuosittainen kokoontuminen omieni kanssa, enkä ole ollut kovin innokas tinkimään siitä.”
Myös Ilana Rimon painottaa, että erilaisia tilanteita on yhtä paljon kuin perheitäkin. Osa lapsista viihtyy ja kulkee tapahtumassa mukana jo vaivatta ja toisille osallistuminen on helpompaa kun lapset ovat hieman itsenäistyneet.
“Lapset ei ole mikään homogeeninen ryhmä, ja kukin lapsia sisältävä coniseurue lienee oman tilanteensa paras asiantuntija. On aika lailla eri juttu olla liikkeellä kolmivuotiaan ikiliikkujan kuin 11-kesäisen larppaajanalun kanssa. Tiettyä odotusten realismia kannattaa silti ehkä harjoittaa ja miettiä tärkeimmät jutut etukäteen, kuten kuka lähtee yliväsyneen muksun kanssa kotiin, kuka jää tanssimaan pornopolkaa keskiyöhön asti vai jäädäänkö kaikki tanssimaan tai kehitetään jokin muu luova ratkaisu”, Ilana muistuttaa.
Ropecon ja peliharrastus voi olla koko perheen yhteinen projekti, tai se voi olla oma lepohetki perhearjen kiireistä. Kumpikin on oiva tapa nauttia peliharrastuksesta. Joka vuosi Ropeconin jälkeen kerättävässä kävijäkyselyssä voi myös antaa palautetta siitä, millaista toimintaa lapsiperheet tapahtumaan kaipaavat.
Sofia Paasikivi