Roolipelit ja kaunokirjallisuus ovat aina olleet toisilleen läheisiä. Ensimmäiset roolipelit kuten Dungeons & Dragons ammensivat vaikutteitaan kirjallisuudesta, 80-luvulle tultaessa alkoivat roolipelikustantajat julkaisemaan peleihinsä perustuvia romaaneja satamäärin ja fantasiaa, scifiä sekä kauhua kirjoittaa nykyään sukupolvi, joka on kasvanut roolipelien parissa. Piiri pieni pyörii ja D&D sekä Vampire: The Masquerade ovat yhtälailla osa spefin DNA:ta kuin Taru sormusten herrasta ja Veren vangit.
Aktiivinen lukuharrastus on myös roolipelaajien keskuudessa yleistä ja anektodaalisen otannan perusteella väitän että meistä aika moni kirjoittaa vähintäänkin pöytälaatikkoon. Fanifiktion kirjoittaminen ja erilaiset suoraan pelattuihin peleihin perustuvat kuvaukset ovat nekin yleisiä ja ihan vain pelin valmistelun yhteydessä pelinjohtajat ja pelaajat saattavat tuottaa satojakin sivuja maailmakuvausta ja hahmojen historioita. Eräs allekirjoittaneen kampanjassa pelannut kaveri äityi aikoinaan kirjoittamaan sonetteja pelin tapahtumista.
Tämän ei pitäisi olla yllättävää – roolipeliin osallistuminen on itsessään luovaa toimintaa, siinä missä useimpia muita taiteenmuotoja kulutetaan passiivisemmin. Puuha viehättää niitä meistä, joilla on taipumusta ja kiinnostusta luovaan ilmaisuun ja kirjoittamisen kynnys on hyvin matala. On toki todettava että roolipeleillä ja niiden harrastajakunnalla on koko joukko leikkauskohtia kaikissa taiteenmuodoissa. Kaunokirjallisuuden kanssa niitä sattuu vain olemaan eniten.
Appendix N
Advanced Dungeons & Dragonsin pelinjohtajan ohjekirjassa vuonna 1977 oli kirjan peräpäässä satunnaisten hirviötaulukoiden ja lääkeyrttiferenssien seassa liite N. Se oli lyhyt lista kirjailijoita ja teoksia, joita Gary Gygax suositteli inspiraatioksi pelinjohtajalle. Monesta näistä on mahdollista myös suoraan nähdä, mistä tietyt pelin elementit olivat peräisin. Mukana on itsestäänselvyyksiä kuten J.R.R. Tolkien sekä Robert E. Howard sekä sittemmin unohtuneita kirjailijoita kuten Margaret St. Clair tai Manly Wade Wellman, jolla on sivumennen mainiten 1900-luvun fantasiakirjallisuuden miehekkäin nimi.
Kuriositeettina, Gygax korosti lyhyttä listaa tärkeimmistä AD&D:n inspiraatioista, eikä nykyfantasian isoisänä pidetty Tolkien ollut mukana.
Ensimmäinen suoraan romaaniin perustuva roolipeli on todennäköisesti Bunnies & Burrows, jonka esikuva on Richard Adamsin Ruohometsän kansa ja jossa ei sitten mitään muuta todennäköistä olekaan. Peli ilmestyi jo vuonna 1976 ja siinä pelataan kaneja. Tunnetuin tämmöinen lienee kuitenkin H.P. Lovecraftin novellista nimensä kopannut Call of Cthulhu, jonka ensimmäinen laitos julkaistiin vuonna 1981 ja jota voidaan pitää yhtenä merkittävänä syyllisenä siihen että meillä on nykyään jotakin niin absurdia kuin pehmo-Cthulhuja. Osana riemastuttavan rekursiivista kuviota, Call of Cthulhun säännöt lisensoitiin The Laundry Files -roolipeliin, joka perustuu mutkan kautta myös Lovecraftin tarinoihin, mutta jonka suora esikuva on Charles Strossin yliluonnollinen agenttitrillerisarja. Stross on myös itse vanha roolipelaaja ja joskus 17 vuoden herkässä iässä kirjoitti AD&D-kirjaan Fiend Folio nipun klassikoiksi muodostuneita hirviöitä, kuten githzerai, githyanki, kuolemanritari sekä slaad. Sääntöjärjestelmän lähisukulainen hyrrää myös Michael Moorcockin Elric-tarinoista ponnistavan Stormbringerin konepellin alla.
Merkittävimmät kotimaiset esimerkit ovat tietenkin Burger Gamesin Stalker sekä Praedor. Cyberpunk 2020:n lisäosalla Rautahermot, samannimiseen Walter Jon Williamsin romaaniin perustuen, on myös tiettyä kuriositeettiarvoa. Williams, joka on myös yksi Helsingin Worldconin kunniavieraista kaksi viikkoa Ropeconin jälkeen, kirjoitti sen itse.
Roolipelejä on sovitettu suoraan kirjoista muutenkin. Taru sormusten herrasta on menossa tällä hetkellä kolmannella lisenssinhaltijallaan ja Tulen ja jään laulusta on toinen versio menossa. GURPSiin on sovitettu aikojen saatossa jos jonkinlaista teosta, kuten Uuden auringon kirja sekä sääntösysteemille tavattoman epäintuitiivinen Kiekkomaailma.
Elektroniset julkaisualustat ovat tehneet pelien julkaisusta vielä helpompaa ja tarinallisempien roolipelien suosio on tuottanut myös pelejä yllättävistäkin teoksista. Pöytäroolipelit ovat yleensä varsin toiminnallisia ja on siksi odottamatonta että esimerkiksi Humisevasta harjusta on olemassa yksinkertainen säännöstö ja tässä vähän aikaa sitten saatuani idean Edwin A. Abbottin Tasomaahan perustuvasta roolipelistä sain selville että joku humoristi oli jo ehtinyt ensin.
Larpit ovat luku erikseen ja oikeastaan aihe aivan toiselle artikkelille. Näin muutamana esimerkkinä Ropeconin viime vuoden kunniavieras Claus Raasted on niittänyt mainetta Harry Potteriin perustuvalla larppisarjalla College of Wizardry ja tänä vuonna tavattava Anna Westerling tuotti juuri toukokuussa pelatun Jane Austen -pelin Fortune & Felicity.
Drizzt, Dragonlance ja muuta kaupallista
Tämä prosessi tietenkin toimii molempiin suuntiin. 80-luvulla havaittiin että ihmiset mielellään ostavat ja joskus jopa lukevat romaaneja lemppariroolipeleistään. Ensimmäiset kokeilut tähän suuntaan ovat itse asiassa jo 70-luvulta, mutta rajansa jopa huonolla maulla. 1980-luvulla kuitenkin Advanced Dungeons & Dragonsin kustantaja TSR totesi että heidän roolipelissään on tosi paljon luolastoja mutta hirveän vähän lohikäärmeitä ja päätti että tehdääs kokonainen pelimaailma, jossa on lohikäärmeitä kaikkialla. Sen nimeksi tuli Dragonlance ja se alkoi sarjalla valmisseikkailuita. Näihin seikkailuihin päätettiin kirjoittaa oheen trilogia romaaneja. Tämä trilogia oli Dragonlance: Kronikat ja jostain syystä sarja sekä siitä jatkava Legendat loikkasi bestseller-listoille. Teoksia on sovitettu sittemmin mm. koulunäytelmiksi, piirroselokuvaksi sekä musikaaliksi. (Musikaali on venäjäksi ja löytyy YouTubesta.)
Toinen nimi, jonka lukijat varmaan tuntevat, on Drizzt Do’Urden. R.A. Salvatore keksi kesken puhelun kustannustoimittajansa kanssa joskus 1988 että hei, hänpä kirjoittaa romaanin mustasta haltiasta. Se kirja oli Jäätuulen laakso ja sen 29. jatko-osa Hero ilmestyi viime vuonna (suomennokset eivät ole vielä ottaneet kiinni). Tässä sivussa samaan Forgotten Realmsin maailmaan on julkaistu toistasataa muuta romaania.
Vuosien varrella useimpiin merkittäviin roolipeleihin on julkaistu jonkinlaista oheisfiktiota, oli se sitten yksittäinen novelliantologia kuten Fading Sunsin The Sinful Stars tai Arcana Unearthedin Children of the Rune tai sitten hyllymetreittäin pokkareita kuten Shadowrunin, Battletechin tai Warhammerin sarjat. Pendragoniin julkaistiin uusintapainoksia 1900-luvun alkupuolen Arthur-romaaneista. Myös Settlers of Catanista on kirjoitettu romaani.
Tällä hetkellä reippaimmin romaaneja julkaisee Paizo Publishing Pathfinderille. Firma tarjoaa myös kestotilausmahdollisuuden ja tällä hetkellä saan kahden kuukauden välein upouuden fantasiapokkarin postitse.
Oletan oheistuoteromaanien häkellyttävän määrän – arvioni mukaan reilusti yli tuhat eri peleihin – johtuvan siitä että jokaisen roolipelisuunnittelijan sisällä asuu pieni kirjailija.
Jukka Särkijärvi
Ropeconin kunniavieraina ovat tänä vuonna yhdysvaltalainen roolipelikirjailija Monica Valentinelli ja ruotsalainen roolipelituottaja Anna Westerling.
Monica Valentinelli on yhdysvaltalainen roolipelikirjailija ja pelisuunnittelija. Parhaiten hänet tunnetaan töistään, jotka sijoittuvat tunnettuihin fantasia- ja scifi-maailmoihin kuten Dungeons & Dragons, Shadowrun ja Vampire: The Masquerade. Monican kädenjälki näkyy myös televisiosarjaan perustuvassa palkitussa Firefly-roolipelissä, jossa hän toimi pääsuunnittelijana ja kirjoittajana.
Anna Westerling on ruotsalainen kulttuurituottaja ja live-roolipelisuunnittelija. Hänet tunnetaan muun muassa Fortune & Felicity, A Nice Evening with the Family, Lovestories by ABBA, Summer Lovin’ ja Robin’s friends -live-roolipelien suunnittelijana sekä Knutpunkt ja Stockholm Scenario Festival -tapahtumien tuottajana. Erityisesti nörttikulttuuri ja pelaamiseen liittyvät tasa-arvokysymykset ovat lähellä hänen sydäntään.