Miksi pitäisi larpata oppiakseen? Missä siitä on hyötyä, ja missä ei? Pitkän linjan liveroolipelaaja, opettaja ja teatteri-ilmaisun ohjaaja Jori Pitkänen kertoo ajatuksiaan larppaamisesta ja oppimisesta.
School of LARP
Muistan ensimmäisen larppini. Spy Hunt 2 oli lähitulevaisuuteen sijoittuva peli, jossa itse pelasin huumediileriä/agenttia. Peli järjestettiin Soukan ostarin vieressä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli meikkiä naamassa. Pelin tapahtumat ovat vähän hämäriä muistikuvissani, mutta muistan vahvasti sen tunteen, kun olin pelipaikan oven ulkopuolella meikit kasvoilla, ja tuttujani käveli ohi. He huutelivat meille, pilkkasivat, mutta kukaan heistä ei edes tunnistanut minua. Tunsin tietynlaista huumaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta larppaajien kanssa – olimme erilaisia. Olimme erilaisia yhdessä, eikä meidän tarvinnut asettua normeihin, määrittelimme omat normimme. Rakastuin sekä lajiin että skeneen. Kaukana oli kuitenkin vielä se ajatus, että siitä tulisi tutkimuskohteeni ja osa ammattiani.
Liveroolipelaaminen rantautui Suomeen 80-luvulla, ja silloin se tuli roolipelaajien kautta. Aikaisemmin meillä oli jo sosiodraamaa (psykodraaman osa-alue, joka on rakenteeltaan hyvin lähellä larppaamista), draamamenetelmiä, joissa improvisoitiin rooleissa, simulaatioita (vrt. esimerkiksi armeija), ja lapsetkin leikkivät kaikenlaisia leikkejä keskenään, ihan rooleissa. Lapset tutkivat maailmaa käyttäen ja matkien sitä, mitä olivat nähneet ja tutkivat erilaisia rooleja leikeissään.
Väitän tässä rohkeasti, yhteenkään lähteeseen viittaamatta, että larppaaminen on ihmiselle melko luontainen tapa tutkia erilaisia teemoja, rooleja, vuorovaikutusta, omaa itseään ja muita. Tämän harrastuksen pariin eksyneet ovat usein myös valtavan kiinnostuneita näistä asioista. Ei liene ihme, että jossain vaiheessa alettiin tajuta, että larppaamisen hienouden ja taiteellisen vaikuttavuuden lisäksi sillä voisi olla lisäarvoa muillekin kuin larppaajille.
Tänä päivänä on erilaisia yrityspelejä, joissa harjoitellaan yrityksen tärkeäksi kokemia taitoja (esim. myynti, bisnessuhteiden luominen, tiimityö, asiakaspalvelu, yms.). Simulaatiot ovat tulleet osaksi lähes jokaisen kokemusmaailmaa. Ehkä tunnetuin edularppi (vaikkeivat tekijät sitä sellaiseksi kutsu) on Yrityskylä, joka tavoittaa yli 70 % Suomen kuudesluokkalaisista, jossa päivän verran larpataan työelämässä olemista. Edularp on kansainvälinen käsite, jolla on jo oma yhteisönsä, tutkimusta aiheesta ja koko ajan enemmän kiinnostuneita ja osaajia. Kaikki edularppien tekijät eivät edes ole alun perin larppaajia, vaan ovat eksyneet larppaamisen pariin edularp-kokemuksiensa myötä.
Tässä kirjoituksessa kerron enemmän edularpeista, koska itse puuhastelen niiden parissa.
Pedagogiset larpit
Itse eksyin edularppien pariin vuonna 2004, ja luulin keksineeni koko konseptin. Olin väärässä. Keksin vain oman versioni pyörästä. Opiskelin luokanopettajaksi ja kävin draamakasvatuksen sivuainetta. Lehtori kysyi meiltä, onko kukaan ikinä larpannut, ja kolme meistä viittasi. Hän pyysi meitä tekemään pedagogisen larpin ryhmälle, että hekin voisivat tutustua tähän. Mehän teimme. Aiheena olivat noitavainot Suomessa. Ja sen jälkeen kokeilimme peliä pikku muokkauksin myös viidesluokkalaisille, käräjineen kaikkineen. Tuon luokan opettajana toimi muuan Mauri Laakso, joka innostui tästä niin paljon, että hän alkoi samantien kehitellä omia pelejään. Päädyin harjoitteluun hänen luokalleen, tein gradun eräästä hänen luokkansa larpista, ja pian koulutimme yhdessä opetusroolipeleistä opettajille, jotka tulivat ympäri Suomea. Valitettavasti koulutuksia rahoitettiin vain kolme vuotta, mutta me molemmat jatkoimme tahoillamme asian parissa työskentelyä aina, kun oli mahdollisuus.
Edularp-kulttuuri Suomessa alkoi syntyä, ja tekijöitä tuli niin liveroolipeliharrastuksen parista itsenäisiksi toimijoiksi kuin myös opettajista, jotka olivat täydennyskoulutuksissa tutustuneet tähän. Facebookiin tuli ryhmiä (Ropetusopetus, Hei me larpataan), ja ihmiset alkoivat verkostoitua myös kansainvälisesti (mm. ryhmässä Edularp – sharing is caring). Pohjoismaisten vuosittaisten liveroolipelitapaamisten yhteyteen syntyi vuosittanen Edularp Conference, josta oli tänä vuonna neljäs versio. Edularp voi koko ajan paremmin, ja näyttäisi vain leviävän laajemmalle.
Kokemus opettaa
Millainen menetelmä edularppaus sitten on? Miksi pitäisi larpata oppiakseen? Missä siitä on hyötyä, ja missä ei?
Tästä varmasti löytyy eriäviä ja yhteneviä mielipiteitä yhtä paljon kuin löytyy asian parissa puuhastelevia. Tutkimustakin löytyy, tosin valtaosa tutkimuksesta perustuu olemassaoleviin peleihin, ei niinkään tämän muodon kehittämiseen. Voin kertoa tässä vain oman osin tutkimukseen, osin kokemukseen ja pitkälti logiikkaan sekä ammattilaisen mutuun perustuvan mielipiteeni.
Pelit, kuten liveroolipelitkin, ovat rakenteen taidetta. Jokaisella pelillä on systeemi, jolla se toimii. Se, miten liveroolipelit eroavat monista muista muodoista, on niiden mahdollisuus rakentaa systeemejä pelien sisään. Tunnesidettä opittuun ja vuorovaikutustaitojen harjoittelua ym. taitoja niillä voi myös opettaa, mutta niin voi muillakin keinoilla. Rakenteiden opetteluun larppaaminen on paras tapa.
Jos haluaisin opettaa oppilaille, miten eduskunta toimii, voisin luennoida muutaman viikon jokaisen komitean toiminnoista, jokaisesta valmistavasta elimestä, lainsäädännöstä, suhteesta hallitukseen, poikkeuksista, äänestyskäytännöistä, läsnäolovelvollisuuksista, avustajista ja heidän poliittisista rooleistaan, puolueiden vaikutuksesta äänestyskäyttäytymiseen, jne. Tai voisin kirjoittaa päivän tai parin mittaisen liveroolipelin, johon rakentaisin nuo sisään.
Oppilaat toimisivat eduskunnan rakenteissa, valmistelisivat lakeja ja päätöksiä eri komiteoissa, olisivat täysistunnossa, olisi puoluepalavereja, joissa keskusteltaisiin tulevista päätöksistä, olisi oppositio-hallituspuolueet -dynamiikkaa, jne. Väitän, että valtaosaa oppilaista jälkimmäinen palvelisi paremmin. Toimimalla eduskunnan rakenteiden mukaisesti he hahmottaisivat rakennetta ihan uudella tavalla, heillä olisi muodostunut tunneside politiikkaan, puolueisiin ja siellä käsiteltäviin asioihin. He todennäköisesti osaisivat ihan eri tavalla ottaa kantaa asioihin kuin muutaman viikon luennoinnin jälkeen. Koska he kävivät siellä, olivat siellä ja elivät siellä. He tekivät päätöksiä, suhmuroivat poliittisesti, ärtyivät, ilahtuivat, voittivat ja hävisivät. Ja koko ajan he toimivat niissä rakenteissa, jotka peliin oli kirjoitettu.
Itse koin tämän viimeksi suomalaisten ja palestiinalaisten kirjoittamassa Halat Hisar -pelissä, johon oli otettu tositapahtumia Palestiinasta sekä Israelista, jotka olivat sijoitettu fiktiiviseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Pelin aikana sain minikokemuksen siitä, millaista on olla valloitetussa valtiossa. Jälkeenpäin olen huomannut, että suhteeni Lähi-Itään on muuttunut, ja uutiset sieltä kiinnostavat ihan uudella tavalla. Ymmärrän paremmin (tai ainakin koen ymmärtäväni) sitä maailmaa sekä sitä dynamiikkaa, joissa paikalliset elävät. Välitän myös enemmän.
Tässä ajassa kokemuksellisuus on nostanut kasvojaan, ja ollaan tultu kauas kalvosulkeisten poterosta. Larppaamisella menee hyvin. Edularppaamisella on valtava potentiaali kasvaa, kunhan se löytää omat väylänsä siihen. Ennustan, että tulevaisuudessa saamme monia taitavia pelien kehittelijöitä ja kirjoittajia, jotka eivät ainoastaan saa ihmisiä ajattelemaan ja oppimaan, vaan myös pohtimaan omia arvojaan ja tuntemaan.
Jori Pitkänen
…….
Teksti koostuu lähinnä kirjoittajan mielipiteistä ja -kuvista, ja lähteitä on käytetty hyvin säästeliäästi. Kirjoittaja aloitti liveroolipelaamisen 20 vuotta sitten, ja on tutkinut sekä kehittänyt liveroolipelejä opetuskäyttöön vuodesta 2004. Siinä välissä kirjoittaja opiskeli luokanopettajaksi, teatteri-ilmaisunohjaajaksi, tarinateatteriohjaajaksi sekä psykodraamaohjaajaksi. Kirjoittaja tekee myös väitöskirjaansa Tampereen yliopistossa pelitutkimuksen parissa, ja kirjoittajasta oli todella vapauttavaa kirjoittaa ei-tieteellistä tekstiä ilman lähdeviitteitä.